Merkityksellinen oppiminen-motivaatio ja muut tekijät

Opetan toisen asteen ammatillisessa oppilaitoksessa ja kysyin kolmannen vuosiluokan opiskelijoilta  kokemuksia ja ajatuksia merkityksellisestä oppimisesta. He ovat opiskelleet ammattioppilaitoksessa jo niin kauan, että heillä on realistinen käsitys opiskelusta peruskoulun jälkeen. Opiskelijoiden mielestä opetusmenetelmillä oli merkitystä niin, että opeteltava aihe tai asia tehdään mielenkiintoiseksi. Tosin he ymmärsivät, että jotkut aihealueet ovat vain niin teoreettisia, että niitä ei voida opetella kuin ”tylsillä” luennoilla. He peräänkuuluttivat opettajan motivaatiota ja innostuneisuutta omaan opettavaan aineeseensa, se kuulemma näkyi heti, jos opettaja ei ole asiantuntija tai hänellä ei ole käytännön kokemusta aiheesta.  Joidenkin mielestä jotkut opettivat vain, koska heille maksetaan siitä. Opiskelijat kokivat, että työelämän ja koulun välillä on liian suuri kuilu, vaikka työssäoppimisen käytännöt sitä tukevat. Heidän oli vaikea yhdistää teoriassa koulussa oppimaansa työharjoitteluun, jossa saattoi olla vielä joko vanhanaikaiset tai toisaalta uudemmat käytännöt kuin koulussa opetetaan. Ammattioppilaitoksessa viime keväänä tehdyn tyytyväisyyskyselyn mukaan opiskelijat oppivat parhaiten juuri työelämäjaksoilla ja olivat niihin enemmän motivoituneita kuin koulun teoriaopetukseen. Merkityksellinen oppiminen oli myös sitä, että opettajan opettama tieto ja taito kantavat pitemmälle kuin opiskelun ajan. Opettajan persoonalla, esiintymistaidolla ja kuinka helposti lähestyttävä hän on, oli tärkeä merkitys opiskelijoille.  Kun opettajaan syntyi luottamus ja että hän oikeasti välittää jokaisesta opiskelijasta myös yksilönä, sillä koettiin olevan positiivinen vaikutus oppimiseen.  Luottamuksen lisäksi opettaja tulisi olla myös uskottava. Opiskelijat toivoivat, että opettaja eläisi niin kuin hän opettaa. Esimerkiksi terveystietoa tai terveyden edistämistä oleva opettaja menee välitunnilla opiskelijoiden kanssa nurkan taa tupakalle antaa vaikutelman, että ”älä tee niin kuin minä teen , vaan niin kuin minä sanon”.  

Hakkarainen, Lonka & Lipponen (2004) kuvaavat, kuinka jo 80-luvulla alettiin pohtia kuinka ihmisen älyllinen toiminta on sidottu tilanteisiin. Tämä ns. situaatiokognitio tutkii, miksi opiskelijat eivät pysty soveltamaan teoriaopetustaan koulun ulkopuolella. Sen mukaan ajattelu on aina tilannesidonnaista. Tutkimusten mukaan koulussa opittu, asiantuntitieto ja arkitieto yhdistettynä ovat paras yhdistelmä ongelmanratkaisussa , kun taas pelkkä koulussa opittu on irrallista abstraktitietoa tai periaatteita ja lakeja.  Tiedon ymmärtäminen edellyttää tilanteita, jossa asiantuntijat osoittavat kuinka käytännössä teoriaa sovelletaan.  (Hakkarainen ym. 2004, 118-121.) Tähän nykyinen ammattiosaamisen näyttötutkintohan tarjoaa mahdollisuuden toisen asteen ammattikoulutuksessa.  Itse olen pohtinut sitä, että olemmeko me tarpeeksi hyödyntäneet työelämän ja koulun yhteistyötä. Kuten opiskelijatkin em. pienessä kyselyssä totesivat, että joskus opettajan ja työelämän edustajan näkemykset voivat olla hyvin kaukana toisistaan ja näin opiskelijan tasa-arvoinen arviointi voi tuottaa vaikeuksia.

Vuorisen (1998) mukaan oppiminen on tietoisten valintojen ja sitä seuraavan prosessoinnin tulosta. Aikaisempiin kokemuksiin perustuva reflektointi edesauttaa uuden oppimisessa erityisesti aikuisopiskelijoilla. Yhteisöllisessä oppimisessa on huomioitava ns. opiskelijaryhmän sosiaalinen ympäristö ja kulttuuritaustat. Syvällisemmän tiedon omaksumiseen ja ymmärtämiseen ei riitä, että opiskelija saa viimeisimmän faktatiedon tai, että pääsee sitä käytännössä harjoittelemaan. Opiskelija tarvitsee ajan ja paikan myös reflektoimiselle, jolloin hän kykenee yhdistämään uuden tiedon aikaisempiin sisäisiin malleihinsa. Sisäiset mallit ovat muistiin muodostuneita tietoedustuksia.  Parhaimmillaan tämä voi tuottaa uuden skeeman eli uuden mielen sisäisen mallin tosimaailmasta.  Jokainen opiskelija muodostaa oman skeemansa, opettajan tehtävä on tarjota siihen mahdollisuus uuden tiedon muodossa ja myös ajan ja paikan. Opiskelijat kehittyvät opintojensa aikana luomaan uusia sisäisiä malleja, koska heille tulee aina uusia kokemuksia entisten päälle ja näin reflektoiminen ajan kanssa helpottuu. Yhteisöllisessä oppimisprosessissa tämä antaa mahdollisuuden opintojen edetessä jokaisen yksilöllisen luovuuden ja erilaisuuden hyväksikäytön. (Vuorinen 1998, 3-7.) 

Alussa esittelemäni opiskelijaryhmäni koki, että syvällinen oppiminen on merkityksellisempää, mitä enemmän opettajalla on mahdollisuus ja tahto huomioida opiskelijat yksilöinä. Vuorinen (1998) painottaakin, että opettajan ei pidä vain yksioikoisesti viedä omia sisäisiä mallejaan opiskelijoille, vaan hänen täytyisi kyetä seuraamaan myös yksittäisen opiskelijan matkaa opintojen aikana. (Vuorinen 1998, 3-7.) Näistä kaikista hyvän opettajan vaatimuksista tulee ainakin minulle riittämättömyyden tunne ja syyllinen olo. Olenko tarpeeksi huomioinut yksittäisiä opiskelijoita ja muitakin kuin omalla ryhmänopettajuuden vastuulla olevia? Olenko jääräpäisesti tuonut esille tunneilla vain omia arvoja ja asenteitani? Kykenenkö kehittymään paremmaksi opettajaksi, vai viekö ajanpuute ja stressi minulta mahdollisuuden? Toisaalta toivon, että opiskelijani kokevat minun olevan tarpeeksi helposti lähestyttävä, jotta heidän olisi helppo tulla itsekin kertomaan, kuinka menee.

Opiskelijat toivoivat, että opettaja olisi kiinnostunut ja innostunut itse opetettavasta aiheesta. Tynjälä (2000) tutkiessaan motivaatiota ja sen ylläpitämistä luokassa toteaa, että kontrolloiva auktoritaarinen opetustyyli ei ylläpidä opiskelijoiden motivaatiota. Nykyisin opiskelijoita opetetaan itseohjautuvuuteen. Nimenomaan opetetaan, ei oleteta, että esimerkiksi juuri peruskoulusta tulevat nuoret olisivat automaattisesti omatoimisia, aloitteellisia ja itsenäisiä opiskelussaan.  Tynjälän mukaan opiskelijoiden autonomia lisää motivaatiota. Esimerkiksi heidän annetaan valita omien kiinnostusten mukaisia tehtäviä ja suoritustapoja. (Tynjälä 2000, 109.) Opetussuunnitelmissa pitäisi olla enemmän vaihtoehtoisia suoritustapoja kurssien suorittamiseen. Korkeakouluopinnoissa ja erityisesti avoimissa opinnoissa tämä onkin mielestäni melko hyvin huomioitu, mutta toisen asteen opinnoissa vielä vähemmän.

Mitä merkityksellinen oppiminen minulle itselleni merkitsee? Olen opiskellut lähestulkoon koko ikäni. Oppimiskokemukseni ovat olleet niin hyviä kuin huonojakin. Olen samaa mieltä em. opiskelijoitteni kanssa siitä, että opettajalla, persoonana ja asenteilla on hyvin paljon merkitystä oppimiseen. Opettajan niin positiiviset kuin negatiivisetkin palautteet kulkevat mukana läpi elämän vaikuttamassa joskus jopa merkittäviin valintoihin. Nuorena tietenkin on vaikutuksille altis ja vielä muistan alakoulun opettajan elämänohjeita ja joita noudatan. Olen oppinut ymmärtämään ja hyväksymään oman oppimisen prosessini. Kuinka opin muistamaan uusia asioita, kuinka kirjoitan tekstiä, jätänkö tehtävät viime hetkeen, aikataulutanko tehtäviä, opinko paremmin ryhmässä vai itsenäisesti. En hätäile, vaikka joskus motivaationi on hukassa, sillä tiedän, että opiskelu on projekti, joka joskus loppuu. Projektinomaiseen työskentelyyn kuuluu alkuinnostus, motivaation heikkeneminen, motivaation palaaminen ja loppurutistus. Pidän hieman stressaavasta opiskelusta, sillä tiedän silloin olevani mukana jossain, jolla on minulle merkitystä. 

Lähteet:

Hakkarainen K., Lonka K. & Lipponen L. (2004). Kuinka yhteisöön osallistuminen tukee oppimista. Teoksessa Tutkiva oppiminen. Järki, tunteet ja kulttuuri oppimisen sytyttäjänä. WS Bookwell Oy: Porvoo. 

Tynjälä P. 2000. Oppiminen tiedon rakentamisena. Konstruktiivisen oppimiskäsityksen perusteita. Tammer-Paino Oy: Tampere.

Vuorinen I. 1998. Tuhat tapaa opettaa. Vammalan kirjapaino oy: Vammala.